Blogi

Elämänmakuista elämää- ehkä myös karvaista

Siitä lienee jo jonkin aikaa, kun näin koiranunta, että edesmennyt sisarkoirani Diana ilmestyi minulle päiväuniini ja kehotti minua hieman kirjaamaan ylös mitä, missä milloin -ihan muuten vaan. En ollut vielä syntynytkään, kun tämä samainen Diana piti blogia, niin kuin sitä ihmisten nykykielellä kutsutaan. Joten tuumasta toimeen ja kynä tassuun -sillain kai se blogi syntyy. Dianahan oli nimetty edesmenneen prinsessa Dianan mukaan, mutta ei Dianasta sen enempää. Hänen luunsa maatuvat mökillä ja koiransielu elää perheeni muistoissa hyvässä ja hankalassa.

Kuka olen?

Olen eläinkuntaan kuuluva selkäjänteinen nisäkäs. Tarkemmin vielä sanottuna, olen petoeläinlahkoon kuuluva, heimoltani koiraeläin ja suvultani siten koira, eli Canis ja lajiltani Lupus, eli susi, kuitenkin alalajiltani eli rodultani Familiaris eli ruskea labradorinnoutaja ja nimeni on Fani. Fani nimeni on perimältään suklainen vohvelinpala, nykyiseltään kauppanimeltään Fasu. Minun nimeni voi myös ääntää Fani, mikä tulee verbistä fanittaa. Tai nimeni voi ääntää tamperelaisittain myös Vani. Ikääni kannattaa kysyä perheeni ihmisiltä, sillä itselläni on täysin erilainen käsitys ajasta kuin teillä ihmisillä. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin teidän ajanlasku on täynnä ihmisten keksimiä käsitteitä ja numeroita kuten maanantai kello 8 - reikä reikä. Mitä lie tarkoittaakaan. Minun aikakäsitykseni sen sijaan on ruoka-aika, hammastikkuaika, riehumisaika, metsälenkkiaika jne.

Miksi sitten pidän elämänmakuista blogia. No siksi, että kokemukset ovat niitä, joita muistamme parhaiten ja joita muistelemme. Jotkin seuraamani ihmiset ajattelevat, että hankkimalla paljon tavaraa, elämästä tulee makuisempaa. Itselleni ei pankkikorttia ole myönnetty selkäjänteiseen nisäkäseläinkuntaan kuulumiseni vuoksi, niin en voi tavaraa hankkia, sen sijaan elän jatkuvasti siten, että koen kaikenlaista. Todettakoon kuitenkin, että vaikkei minulla ole pankkikorttia, niin minulla on pirskatin hyvä hajuaisti ja se vastannee jollakin tasolla teidän ihmisten tavaramäärää.

Voisinkin kertoa teille erään kokemukseni, jonka itse muistan ja vielä paremmin muistaa perheeni. Tavoitteeni on huolehtia hyvin hampaistani ja siksi pyrin pureskelemaan kaikenlaista pitääkseni leegoni kunnossa -puuta, tikkuja, koirien hammastikkuja, luuta, johtoja, kenkiä ym. Taannoin hoidin hampaitani ja kesken kaiken emäntäni hätääntyy, että ”nyt se on syönyt metallia”. Siittä paikasta ihmisäitini soittaa hädissään itkien eläinlääkäriin, lähtee kaasuttaan halki Tampereen ilman silmälaseja. Hän itkee ja puhuu omaan monimetallinpalaansa, että mitä tehdään, leikataanko se vai kuoleeko se. Ihmisäiti vie minut haipakkaa eläinlääkäriin. Lääkärit puhuvat jostain parsan syöttämisestä, että kyllä se parsalla hoituu. Kuuntelen pää pyörällä, että parsaako tänne ollaan tultu syömään. Pääsen ihanien lääkärien kanssa valokuvaan, joskin he kuvaavat mieluummin vatsaani isolla kameralla kuin minua itseään. Kuulemma etsivät metallinpalaa. Eivätpä löytäneet, koska vatsani oli tyhjä, minkä tiesin kyllä itse, sillä en todellakaan söisi metallia. Hamapaiden hoidossa koirat käyttävät puuta, eivätkä metallia. Sitten äkkiä lääkäri työntää sormet kurkkuuni ja ronkkii kurkustani tikun. Lääkäri ojentaa tikun arvokkaasti ihmisäidilleni ja sitten itketään jälleen. Luulin, että nyt saan parsaa koska olin niin kiltti, mutta sain paljon rapsutuksia vain. Ja tiedättekö kuinka hienoa on suomalainen eläinlääkärin hoito. Eläinlääkärin ottamat valokuvat eivät maksaneet euron euroa. Ihmisäitini sanoi vain, että nyt maksoi hunajaa.

Niin, perheeni muistelee nyt eläinlääkärikäyntiä, tikkua ja sitä että se maksoi hunajaa. Tätä kerron aina pikku pörriäisille kun tapaan heitä kukkapenkissä - lentäkää, lentäkää ja tehkää paljon hunajaa, sillä voi maksaa eläinlääkärikäynnin.